Varmaan monia kiinnostaisi tietää, millainen mies perussuomalaisten nykyinen puheenjohtaja on. Millä motiiveilla hän liikkuu, mihin hän uskoo ja mihin hän tähtää. Nurmen kirja valottaa asiaa monesta suunnasta, toki täyteen vastaukseen pääsemättä.
Toimittajan ammattitaitoon kuuluu sujuvan tekstin kirjoittaminen. Lauri Nurmi on kirjoittanut luettavan kirjan aikamme ehkä mielenkiintoisimmasta (hyvässä vai pahassa, riippuu arvioijasta) poliitikosta.
Miten kirja on tehty?
Toimittaja-kirjailija Nurmen lukukelpoinen teos ei ole historiankirjoitusta. Tässä kuten aiemmissakin kirjoissaan ja lehtijutuissaan Nurmi täyttää lähteistä saamiensa tietojen jälkeen jääneitä aukkoja sujuvasti muuhun kokonaisuuteen sopivilla teksteillä, jotka voivat pitää paikkansa tai ehkä eivät. Lukija ei aina tiedä, mikä on sujuvasti täytettyä.
”Epävirallinen elämäkerta” tarkoittaa, että kirjan päähenkilö on kieltäytynyt myötävaikuttamasta sen syntyyn.
Nurmea täytyy arvostaa perusteellisesta pohjatyöstä, jota hän on kirjaa varten tehnyt yhdessä tutkimusavustajansa kanssa. Lähteinä on käytetty aineistoa internetin syövereistä palautetuista Scripta-blogiteksteistä kirkonkirjoihin ja muuhun sukuaineistoon, jota varsinkin Halla-ahon äidin suvusta Bergrotheista on runsaasti.
Kirjaa varten on lisäksi haastateltu yli viittäkymmentä ihmistä Halla-ahon eri vaiheista (mm. sukulaisia ja puoluetovereita). Aiempia haastatteluja on Nurmen toimittajauralta tietenkin lisäksi runsaasti. Ehkä omasta päästä täytettyjä aukkoja ei ole kovin paljon, mutta niiden olemassaoloon lukija joutuu varautumaan.
Miten Halla-ahosta tuli tuntemamme poliitikko?
Halla-ahoa koskevasta teoksesta näkyy kohteensa ominaisuuksia, kuten agnostismi ja harrastus ironiaan tai sarkasmiin.
Agnostikkona Halla-aho on jännä kontrasti varapuheenjohtaja Huhtasaareen.
Nurmen mukaan Halla-aho on ollut sanavalmis jo yläasteikäisenä. Hän kirjoitti lukiolaisena mielipidejuttuja Aamulehteen.
Sanankäyttäjänä Halla-aho on hyvin omanlaisensa. Se pohjautuu erittäin vahvaan itsetuntoon, kiistämättömään älyyn sekä nuoruudesta asti vallinneeseen auktoriteettien (Neuvostoliitosta Niinistöön) kunnioituksen puutteeseen. Sanankäytön tyyli sisältää paljon sarkasmia. Sarkasmi on helposti väärin ymmärretyksi tuleva ilmaisulaji – tai sanankäytön virheitä voi jälkikäteen väittää ”vain” sarkasmiksi. Halla-ahoa kehutaan monesti ”viiltävän sarkastiseksi”. Toisin päin sanottuna Halla-aho on sanankäyttäjänä monesti erittäin ivallinen, jopa ilkeä.
Minulle on tullut käsitys, että vaikka amerikkalaisten some-alustojen kuten Facebookin kärjistävien algoritmien vaikutus asiassa on hyvin suuri, Halla-aholla ja hänen kielenkäytöllään aiemmin Scripta- ja Zona Incorrecta -blogeissa, Suomen Sisussa ja sittemmin esimerkiksi juuri Facebookissa on merkittävä osavastuu suomalaisen kielenkäytön raa’istumisesta. Kommentteihin on sisältynyt myös hyökkäävää sovinismia historian aikana. Samalla on huomattava, että Halla-aho lienee ainoa johtava poliitikko, joka on noussut asemaansa nimenomaan kirjoittamalla – mikä on kunnioitettava saavutus.
Nurmen mukaan Halla-aho mielellään kokeilee, menettäisikö kritiikin kohde malttinsa jonkin häijynoloisen sohaisun avulla. Vaikuttavuutta tehostaa usein Halla-ahon intomielisten tukijoiden some-hyökkäys kritiikin kohteen kimppuun, usein Mestaria huomattavasti ilkeämmällä puheella.
Halla-ahon saama titteli ”Mestari” kummastuttaa meitä maahanmuuttovastaisen ”skenen” ulkopuolelle jääneitä. Opetuslapset käyttävät agnostikko Halla-ahosta samaa termiä kuin apostolit Jeesuksesta! Ihannoivan puhetavan taustalla on Halla-ahon pitkän linjan sitoutunut ja luultavasti älyllisesti ylivertainen toiminta maahanmuuttovastaisissa piireissä, omassa blogissa, Hommafoorumi-keskustelupalstalla ja muualla.
Nurmi kirjoittaa: ”Hän näkee itsensä totuudenpuhujana, joka yhdistää langanpätkät toisiinsa, sanoo tosiasiat ääneen ja tekee todellisista ilmiöistä ainoat oikeat päätelmät. Implisiittisesti tästä seuraa, että vastapuoli on joko tyhmä tai epärehellinen.” Kun Mestarin opetuslapset jakavat saman käsityksen, toisinajattelijoiden kanssa ei ole odotettavissa hedelmällistä keskustelua.
Joku perussuomalainen on voinut loukkaantua Nurmen kuvaamista yhtäläisyyksistä yhtäältä Saksan kansallissosialistisen puolueen sekä toisaalta myöhemmin perussuomalaisen puolueen nielaisseen Suomen maahanmuuttovastaisen liikkeen synnyssä.
Nurmi spekuloi Halla-ahon flirttailulla rotuoppien, suomeksi sanottuna natsismin ja Ku Klux Klanin ideologian kanssa. Näiden tahojen aatepohjan merkittäviin teoksiin Halla-aho on kirjan mukaan tutustunut noin kolmikymppisenä Helsingissä lukupiirissä, josta kehittyi Suomen Sisu. Lukijana tähän oli kiinnostavaa ja pelottavaakin tutustua.
Huomionarvoista on, ettei Halla-aho ole tietääkseni selväkielisesti irtisanoutunut rotuopeista.
Halla-ahon maailmankuvan olennaiseksi piirteeksi Nurmi nostaa fatalistisen uskon ”lopulliseen taisteluun kahden keskenään yhteen sovittamattomissa olevan maailman välillä”. Maahanmuutto ja monikulttuurisuus ovat hänestä eksistentiaalinen uhka länsimaiselle sivilisaatiolle.
Ajattelu kytkeytyy ranskalaisen kirjailija Renaud Camus’n levittämään ja äärioikeistolaisten terrori-iskujenkin taustalla olevaan väestönvaihtoteoriaan, jonka mukaan länsimaiden ylikansallisen ja suurelta osin juutalaisen eliitin johtama salaliitto haluaa tuhota kristityn valkoisen väestön houkuttelemalla Eurooppaan uusi väestö Lähi-idästä ja Afrikasta.
Mihin Halla-aho pyrkii?
Sitä emme tiedä. Nurmi kuvaa Halla-ahon poliittista uraa huomattavasti aiemmin välittynyttä kuvaa määrätietoisempana. Aivan 2000-luvun alussa hän ja maahanmuuttovastainen lähipiirinsä totesivat tarvitsevansa tavoitteidensa toteuttamisen välineeksi puolueen.
Osa aktiiveista lähti Muutos 2011 -nimiseen puolueeseen, joka kuitenkin kuihtui. Salolaisena sivuhuomiona: Tapio Äyräväinen oli Muutos 2011:n puoluesihteeri.
Halla-aho ja kumppanit päätyivät pysymään perussuomalaisissa ja muuttamaan sitä oman politiikkansa alustaksi. Perussuomalaisten nyky-ytimessä 2000-luvun alun kaveripiirillä on vahva asema (Halla-aho, Grönroos, Turkkila…).
Nurmen mukaan Halla-ahon sukulaisia hämmentää Halla-ahon Venäjä-suhde ja EU-politiikka. Sukutaustassaan Halla-aho sai neuvosto- ja venäjävastaisuuden perusteet. Samaan suuntaan ajoi pitkähkö jatko-opiskeluaika Kiovassa. Euroopan parlamentissa hän kuitenkin vei puolueensa ID-ryhmään, jossa johtoasema on Venäjään hyvin positiivisesti suhtautuvilla, kuten Marine Le Penin puolueella. Tai että Halla-aho jakaa Venäjän politiikan välineenä toimivan MV-lehden ja sen uuden version juttuja.
Perussuomalaisten juuri oli SMP, joka oli puhdas unohdetun kansan populistipuolue ilman fasistisia tai äärikansallisia juuria. Vertailukohtana ruotsidemokraattien taustana on ollut paikallista natsiliikehdintää. Puolueen johtaja Jimmie Åkesson on tehnyt puolueensa vaikuttavuuden parantamiseksi todella rajusti työtä natsien karkottamiseksi ja tuon yhteyden katkaisemiseksi – myös asemoitumalla europarlamentissa hieman maltillisempaan ECR-ryhmään, josta Halla-aho taas vei perussuomalaiset määrätietoisesti äärioikeiston ID-ryhmään.
Helsingin kaupunginvaltuustoon pyrkiessään Halla-aho kuvasi itseään tiettyyn asiaan eli maahanmuuton vastustamiseen keskittyneeksi ”yhden asian poliitikoksi”.
Mielenkiintoinen kysymys onkin, missä Halla-ahon tähtäin yhden asian poliitikon taustalla oikein on. Nurmi pohdiskeli hänen mahdollista haluaan pääministeriksi pääsemättä ainakaan minua vakuuttavaan tulokseen.
Itse arvelen viime aikojen elvytyspaketin jarrutuskeskustelun jälkimainingeissa, että puolueella ei ole pyrkimystäkään maan hallitukseen vaan kannatuksen nostamiseen oppositiossa. Kompromisseja voidaan tehdä kunnissa, mutta valtakunnan politiikassa niiden tekeminen johtaa samaan kuin Timo Soinin johdolla kävi – kannatuksen laskuun ja lopulta syrjäyttämiseen.
Suositus
Kaiken kaikkiaan kirjaa voi suositella politiikasta ja aikamme ilmiöistä kiinnostuneen lukemistoon, vaikka se lupaakin enemmän kuin antaa.